Yhteiskunta EI ole liikeyritys!!!

Oikeaan osunut arviointi ?


SSS-hallituksen mielenkiiinto Suomen taloustilanteen ongelmia kohtaan on perusteltua. Sosiaalis-taloudellinen yhteiskuntarakenteemme on todella vakavissa ongelmissa, ja murros on jo nähtävissä. Huolimatta tästä tarkkanäköisestä lähtökohdasta, näkökulma näyttää sumenevan heti alkuunsa. Hallitus on ottanut esiin Suomen viennin tilanteen ja esittänyt korjauskeinoksi palkkojen alennuksen. Pääministeri Sipilä on moneen otteeseen televisiossa kertonut, että tavoitteena on alakohtainen palkkajousto, ”yhteiskuntasopimus”, ja jollei yhteistyötä sillä keinolla saavuteta, jää vaihtoehdoksi hallituksen eduskuntaan tuomat ”pakkolait”, joilla tilanne saadaan muutettua haluttuun suuntaan.


"Sisäinen devalvaatio" ja sen merkitys

Näennäisesti keinot ovat johdonmukaiset. Ongelmaksi nousee, että yhdelläkään vientisektorilla ei ole edes yritetty osoittaa, että viennin takkkuaminen johtuisi tuotantotyön palkoista. Hyvän esimerkin antaa paperiteollisuuus: Alan kokonaiskustannuksista (kaikkien) pakkojen osuus on noin 7,5 %. Hallituksen esiin tuoma 5 % ”tehokkuusloikka” tarkoittaisi, että paperimiehet, tuotantotyöntekijät, tekisivät töitä palkatta, eikä sekään oikein riittäisi. Esitetty 5 % koko alan läpikäyvä palkkojen leikkaus 5 %:lla taas laskisi paperin hintaa noin 3 promillea, tuhannesosaa. On selvää, että tuollaisella ei vientiteollisuutta pelasteta.

Viennin ongelmien ja tuotantotyön palkkojen välistä suhdetta kuvaa parhaiten se, että mämmin vienti ei tule kasvamaan, vaikka sitä tuotettaisiin palkatta. Viennin perusongelma on tarjottu tuote, ei sen hinta. Suurimmat sosiaalis-taloudelliset ongelmamme ovat aivan muualla kuin viennissä. Suomen teollisuus ja muut toimialat tuottavat kaiken sen, mitä ne pystyvät viemään, jo nyt. Markkinatalouden perusmekanismeihin kuuluu, että yritykset maksimoivat tehokkuutensa riippumatta siitä, mitä maan hallitus asiassa päättää. Siihen pakottaa yksinkertaisesti vapaa kilpailu; tehoton putoaa kyydistä.

Jos tässä tilanteessa työaikoja pidenetään ja palkat pysyvät nykyisinä, tarkoittaa se yrityksen kannalta, että työväkeä on liikaa. Koska lisätuotantoa ei tarvita, voidaan ”ylimääräiset” irtisanoa Tämä on yritystoiminnan kannalta täysin järkevää, yhteiskunnan, kansantalouden, kannalta ei. Sama koskee tietystti lyhennettyjä lomia. Kvartaalitaloudessa elävän yrityksen ei tarvitse, eikä se oikeastaan saa eikä voi, huomioida työttömyydestä aiheutuvia kustannuksia. Kansantaloudessa ne sen sijaan on pakko huomioida. Ja maksaa. Syy on yksinekrtainen, yhteiskunta ei ole liikeyritys. Siksi liike-elämän ratkaisut eivät toimi yhteiskukntapolitiikassa. Koskaan.


Verojen vähentäminen kehityksen avain?

Suurimmaksi talousonglemaksemme jääkin verotus ja sen rakenne. Käytännössä se, mihin verorahoja käytetään. Verot maksaa viimekädesssä aina kuluttaja, luonnollinen henkilö, oli hän sitten siivooja tai pankinjohtaja. Ja keskeisin veroilla kustannettava ongelmakohta yhteiskunnassamme on työttömyys. Pelkästään suorat työttömyydestä johtuvat menot ovat veronmaksajalle noin 6 miljardia euroa vuodessa, ja summa on kavussa. Tämä tarkoittaa karkeasti laskien kesikmäärin noin 3 000:a euroa veroja täystyöllistettyä työikäistä suomalaista kohti.

Tämän lisäksi työssäkäyville tulee kustannettaviksi mm. syntyneet toimeentulomenot, erilaiset muut tuonsiirrot ja ennen kaikkea alentuneen kysynnän aiheuttama talouden heikkeneminen. Samoin lähes automaattisesti massatyöttömyyttä seuraavat sosiaaliset ongelmat, muun muassa lisääntynyt ”pimeä työ” eli veronkierto, jäävät työllistettyjen kustannettaviksi.

Nopein ja tehokkain keino nykyisten ongelmiemme ratkaisemiseksi olisikin yksinkertaisesti työajan uusjako. Sen sijaan, että nyt revitään töissä käyvistä irti kaikki, mitä voidaan – niin kuin yritysten tuleekin tietysti tehdä – voitaisiin taloutta tervehdyttää työllistämällä ne, joila työtä ei ole. Suomessa on tälllä hetkellä noin 850 000 työikäistä työttömänä päivittäin, Tilastokeskuksen mukaan noin 250 000:lla ei ole tuntiakaan palkkatyötä viikottain. Tilanne on yhteiskunnallisesti kestämätön.


Liian ahkeria?

Työajan uusjako johtaisi tilanteeseen, jossa kaikki säästävät. Siirtyminen esimerkiksi 4 x 8 h työviikkoon pakottaisi yritykset – jos tuotannon taso halutaan säilyttää – palkkaamaan työttömien armeijasta lisää henkilökuntaa. Työttömyyden saaminen kansantaloudellisesti ”normaalille”, kestävälle, tasolle, tarkoitttaisi alle 50 000 päivittäistyöttömän pysyvää joukkoa, joka tietysti kokoonpanoltaan olisi jatkuvassa liikkeessä. Tuo määrä oli aikoinaan ”hätätila” Suomessa, nyt se olisi kestettävissä.

Mitä tämä ”solidaarisuus” maksaisi? Tosiasia on, että yllättävän vähän. Mikäli tuntityökustannukset pidettäisiin nykyisellään, keskiverto palkansaajaperheen, ”Hannu, Katri ja kaksoset”, käteen jäävä kokonaisvuositulo laskisi noin 5 %, mikä olisi sama kuin hallituksen esittämä tavoite. Vastineeksi saataisiin mm. yksi kokonainen lisäpäivä vapaa-aikaa, vaikkapa ilman lapsia tai lasten kanssa. Sosiaalisten tulonsiirtojen, verovähennysten ja laskeneen veromäärän seuraukset olisivat lisäksi ennakoitavissa, mikä on kansantalouden, ja myös yritystoiminnan, kannalta erityisen tärkeää. ”Lisätäkynä” työnantajille voitaisiin ylityökorvauksen määrä kaksinkertaistaa jonkin tuntimäärän jälkeen. Näin listätyövoima tulisi selvästi edullisemmaksi kuin ylityöt.


Uskokaa nyt ihan huviksenne: YHTEISKUNTA EI OLE LIIKEYRITYS!

Oleellista on kuitenkin, että työajan uusjakoa ei voi toteuttaa minkään tasoisella ”yhteiskuntasopimuksella”, koska se johtaisi väistämättä siihen, että jokin taho siitä lipeää. Se on yritystoiminnan luonteen, kilpailun, takia väistämätöntä. Ainoa keino on SSS:n uhkailema ”pakottava lainsäädäntö”, jonka säätämiseen menee lyhimmillään Suomessa 3 vuorokautta. Se, että asiasta tulee säätää työaikalaissa, johtuu yksinkertaisesti siitä, että yhteiskunta ei ole liikeyritys.

Islam, muslimit ja länsi: Mitä Kur'aani todella sanoo

Seminaarityö
Hyväksytty Turun yliopiston
Uskontotieteen oppiaineessa
22.10.2002
 
 
1. Johdanto

 
11.9 terrori-iskuksi kutsuttu WTC:n kaksoistornin tuhoaminen toi islamin jälleen keskeiseksi aiheeksi läntisen maailman mediaan. Sen pohtiminen, oliko kyseessä todellinen ja puhdas terroriteko, jonka pääasiallinen tarkoitus oli synnyttää kauhua ja yhteiskunnallista levottomuutta, vai Yhdysvaltojen taloudellisen imperialismin keskukseen kohdistettu sotilaallinen isku ei kuulu tämä tutkielman aiheisiin. Vain muutamaa tuntia iskun jälkeen Yhdysvallat kykeni kuitenkin osoittamaan syyllisen, Usama bin Lädinin johtaman al Khaaida -järjestön.[1] Tämä siitä huolimatta, että viranomaiset totesivat iskun tulleen täydellisenä yllätyksenä (TV-uutiset 11.9. 2001.)

 
Myös Yhdysvaltain Afganistan -operaatio ja kevään kriisi Palestiinassa on tuonut islamin otsikoihin. Islam on noussut paitsi mediaotsikoihin, myös yleiseksi keskustelunaiheeksi. Itse oppia ja sen perusteosta, Kur'aania, tunnetaan kuitenkin Suomessa melko huonosti. Tämän tutkimuksen aiheena on selvittää, mitä Kur'aani todella sanoo asioista, joita islamista keskusteltaessa jatkuvasti joudutaan käsittelemään, naisen asemasta, valtiosta, laista jne.

 
Etenkin Palestiinan tapahtumissa uskonnolla ja Kur'aanin opetuksilla on keskeinen asema: Juutalaiset on Kur'aanissa määritelty vihollisiksi kun taas kristityt lähes liittolaisiksi (5:85 [82], myös suura 62). Sota ja marttyyrius on Kur'aanissa julistettu uskovan tavoitteeksi ja päämääräksi (8:66 [65]), ja Jumala on määrännyt oikeauskoisen velvollisuudeksi tappaa toisuskoiset (47:4 [4]). Rauhaa tuleekin tarjota vastapuolelle vain, kun on pakko (47:37 [35]). Tasa-arvon kannalta Kur'aanissa on keskeistä, että sanoma on suunnattu miehille, naiset ovat selkeästi objekteja sekä Kur'aanille että miehille. Nainen ei Kur'aanissa ole itsenäinen toimija, vaan aina olemassa suhteessa omistajaansa, mieheen. Itse Kur'aanin tekstianalyyttisen tulkinnan Kur'aani kieltää implisiittisesti useassa kohdassa (esim. 54:17 [17]) toteamalla sanoman helppotajuiseksi ymmärtää ja sellaiseksi, ettei sitä tarvitse erikseen selittää. Tämän takia tässäkään tutkimuksessa ei tekstianalyysiin ole ryhdytty.

 
Tässä tutkimuksessa on päälähteinä käytetty arabiankielistä Kur'aania, Jussi Aron, Armas Salosen ja Knut Tallqvistin Kur'aanin suomennosta selityksineen (merkitty sulkeiden sisään), saman teoksen Jaakko Hämeen-Anttilan tekemää suomennosta (merkitty hakasulkeiden sisään edellisen rinnalle, kuten arabiankielinenkin) ja Jan Hjärpen teoksia Islam. Lära och livsmönster ja Politisk islam sekä Fadhlalla Haerin esitystä Islam.

 
1.1 Islamin keskeinen sisältö

 
Islam on oppi, joka on julistettu Kur'aanissa. Sisällöllisesti se on yksinkertainen ja helposti omaksuttavissa. Opin keskeinen sisältä on uskontunnustuksessa (mm. 2:158 [163]), "On vain yksi Jumala ja Muhammad on Jumalan lähettiläs". Opillisesti islam on Kur'aanin mukaan saman uskonnollisen perinteen osa kuin juutalaisuus ja kristinusko (3:2 [3]), siis tavallaan yksi juutalaisuuden lahko. Islamin riittisisältö keskittyy 5 kohtaan, jotka ovat muslimin velvollisuus; Kolme päivittäistä rukousta (24:57 [58], 2:172 [177]), almut (23:4 [4]), pyhiinvaellus Mekkaan (2:192 [196], 193 [197] ja 22:27-39 [26-[38]), paasto (2:179 [183]) ja pyhä sota uskon puolesta (ks. jäljempänä). Hjärpe on jostain syystä vaihtanut viimemainitun sijaan rituaalisen puhtauden, mutta se on asia, joka tietysti on kaikille uskonnoille yhteinen (Hjärpe 1988:9). Islamin tutkija F. Haeri esittää kuitenkin asian selkeästi: Islamin perusta on uskontunnustuksessa ja profeetta Muhammadin määräämissä käyttäytymissäännöissä, viidessä peruspilarissa; 1) rukoukset (salat), 2) almu (zakat), 3) paasto (saum), 4) pyhiinvaellus (hajj) ja 5) taistelu hyvyyden tiellä (jihad) (Haeri 1996:49-50).[2]

 
Suhtautuminen toisuskoisiin on yksinkertaisen suoraviivaista - heidät tulee tappaa, sillä "kiusaus on pahempi kuin tappo" (2:186-189 [190-193]). Myös islamiin usein leimallisena liitetyt ruokasäännökset ovat verrattain yksinkertaiset, Kur'aani toteaa, ettei muuta ole kielletty, kuin itsestään kuolleen eläimen liha, veriruoat, sianliha yleensä ja ruoka, joka on rituaalisesti pyhitetty vääräoppisille jumalille (2:168 [173], 16:116 [115]).

 
1.2  Islam ja muslimit

 
Islamin ja muslimien yhdistäminen on melko helppoa ja myös yleistä. Tämä on kuitenkin harhaa. Aivan sama tilanne löytyy historiasta. Kaikki Kolmannen valtakunnan natsien kannattajat eivät suinkaan olleet keskitysleirien kaasuttaja-teurastajia. Myöskään kaikki kristityt eivät "käännä toista poskeaan" uuden testamentin opetusten mukaisesti. Vastaavasti muslimiksi itseään kutsuvat eivät välttämättä edes tunne Kur'aania tai toimi sen opetusten mukaisesti.

 
Tässä tutkimuksessa on keskitytty islamiin ennen kaikkea ideologiana, sellaisena, kuin se on opin tekstissä, Kur'aanissa, esitetty. Islam on yksi ja hämmästyttävän yhtenäinen oppi. Sen koko sisältö on Jumalan ilmoituksena annettu Kur'aani, al Qur'aan, "ilmestys", joka ei siis ole Muhammadin saarna tai muu ihmistuote (Tämä todetaan teoksessa useassa kohdin, esim. 39:1 [2]). Kur'aani opettaa, että juutalaiset ovat väärentäneet jumalan sanoman (esim. 2:55-56 [58-59]), joten oikeauskoinen ei voi pitää Vanhaa Testamenttia relevanttina uskonnollisena ohjeena. Toisaalta kristittyjen Uusi Testamentti opettaa, että Jeesus Nasaretilainen oli Jumalan poika. Islamin mukaan Jumala, Allah, on yksi, eikä hänellä ole jälkeläisiä (esim. 18:1-3 [1-4]. vrt. myös Hjärpe 1988:81-82).

 
1.3  Fundamentalismi

 
Fundamentalismi on käsite, joka etenkin mediassa on saanut merkityksiä, joita siihen ei kuulu. TV 2:n ajankohtaisohjelmassa FST:OBS (19.10) englannin termi "fundamentalist" oli käännetty ruotsiksi "fundamentalist", mutta suomeksi "ääriliike". Termin varsinainen tarkoite on kuitenkin yksiselitteinen: "Fundamentaalinen, a. perustava, perustana oleva, perus-, olennainen (NSK 1962,  301.)" Toisin sanoen fundamentalisti keskittyy opin peruskappaleisiin, ei mihinkään sellaiseen, jota siihen ei voida suoraan yhdistää - Islamin kyseessä ollen Kur'aaniin. Mielenkiintoisella tavalla keskeinen terminologiaongelma kiteytyy Hjärpellä (1990), kun hän puhuu islamilaisesta fundamentalismista tarkemmin määrittelemättä, mitä hän "fundamentalismilla" tarkoittaa. Teoksessa termiä näytetään käytettävän oireellisesti synonyyminä termille "ääriliike". Tämäkin on tosin tutkimuksellisesti melko epämääräistä.

 
1.4  Islamin oppihierarkia

 
Islamin oppihierarkia on selvä ja yksinkertainen. Kur'aani (al Khur'aan, "julistus) on pyhää ja väärentämätöntä Jumalan sanaa. Siihen ei saa mitään lisätä, siitä ei saa mitään pois ottaa eikä sitä saa muuttaa. Hyväksyttäviä versioita ovat vain klassisella arabialla kirjoitettu ja klassiseen persiaan käännetty. Muunkieliset ovat ohjeellisia. Tämä johtuu oleellisesti klassisen arabian väitetystä monitulkintaisesta kielimuodosta. Siltä osin kuin teosta on tässä käytetty, tulkinnan varaa ei kuitenkaan jääne.

 
Kur'aani on siis Jumalan sanaa (32:1 [2]). Lisäksi islamilaista yhteisöä ohjaa sunna (arab. "perinne"). Sunnaan kuuluu oleellisesti shäriät (arab. "tapaoikeus"). Shäriät ei siis ole "islamilainen laki", niin kuin se usein virheellisesti käännetään. Se ei ole myöskään yhtenäinen, vaan käytössä on yleisesti 5 eri shariaa ja paikallisesti lisäksi lukuisia. Kyseessä on oikeusjärjestelmä, joka ei ole Euroopankaan sivistymättömille kansoille tuntematon. Yhtenä sivistysvaltion peruskriteerinä pidetäänkin yleensä kirjoitettua, kattavaa ja ennustettavissa olevaa oikeudenkäyttöä, jossa lain määräykset ylittävät pragmatiikan ja kulloisenkin "yleisesti hyväksytyn", lainsäädännön perusteena on hyväksytty käsitys "oikeasta", ja ainoastaan eksplisiittisesti muuttamalla lakia voidaan oikeusvaltio säilyttää, ei ohittamalla laki.

 
Tyypillisesti tapaoikeus on voimassa Isossa Britanniassa, jossa ei kirjoitettua lainsäädäntöä juurikaan ole. Pohjoismaissa kirjoitettuun lakiin[3] on turvauduttu jo ainakin 1200 -luvulta. Sunnaan kuuluu oleellisesti myös alaryhmänä nk. hädit -kokoelmat, Muhammadin lausumina pidetyt viisaudet, jotka ovat siis kuitenkin ihmisen sanomaa ja sisältävät vain hänen henkilökohtaista arvovaltaansa (Hjärpe 1988:18). Lisäksi häditit sisältävät islamilaistenkin oppineiden mukaan suuria lähdekriittisiä ongelmia, etenkin koskien niiden aitoutta (ib. 24). Ne ovat myös kokoelmina usein keskenään ristiriitaisia.

 
2        Valtio ja islam

 
Islamilainen yhteisö muodostaa kokonaisuuden, josta käytetään nimitystä "umma". Tämä yhteisö koostuu uskovista muslimeista (2:209 [213]). Muslimien asuttama alue on terminologiassa däär äl isläm, "alistujien maailma". Tämä alue ei ole maantieteellinen, vaan muslimien henkilökohtaisesti muodostama. Takana on ajatus ihmisestä, joka alistuu täysin Jumalan tahtoon. Muu maailma on daar al harb, "sodan maailma". (Hjärpe 1988: 10) Tämän seuraus on, että islam ei tunnusta valtion auktoriteettia. Valtiota ei oikeastaan ole. Islam ei myöskään tunne hierarkkisia organisaatioita, joten George W. Bushin (HS 22.10) ajatus äl Khääidä (arab. "etulinja") -organisaation tuhoamisesta perustuu länsimaiseen ja täysin virheelliseen maailmankuvaan. Mitään äl Khäidä -järjestöä ei ole olemassa, eikä sitä siksi voi tuhota.

 
Myös demokratian kannalta islam on selkeä, demokratia ei kuulu islamiin. Lainsäädäntö, joka on yksi demokratian peruselementeistä, ei ole sellaista, johon ihminen voi puuttua. Jumala on säätänyt lait, eikä niitä siksi voi ihminen muuttaa. Jumalan laki on myös suoraviivainen, selkeä ja jokaisen ymmärrettävissä (5:42-55 [38-50]). Yhteisön toimien ja oikeudenkäytön valvonta kuuluu oikeamielisille. Yksilöllä ei ole oikeutta elää tahtonsa mukaisesti (3:100 [104]). Samoin demokratian taloudellinen perusta, verotus, on jotain, mikä on islamille vierasta. Vain vääräoppiset ja uskottomat maksavat veroa. Oikeauskoinen antaa kykyjensä mukaan almun tarvitseville (30:38 [39]).

 
3        Alkoholi ja islam

 
Länsimaissa tunnetuin ajatus islamista lie kielto nauttia alkoholia. Tällaista kieltoa ei Kur'aanista kuitenkaan löydy. Teos toteaa, ettei uskova saisi törttöillä humalassa, vaan varoittaa viinin ja uhkapelin vaaroista (mm. 5:92 [90]). Viini sinänsä on kuitenkin Jumalan lahja ihmisille (16:68-69 [67]). Mainittu toivomus/vaatimus sisältyy kuitenkin lähes kaikkien yhteiskuntien normeihin, joten mistään erityisestä islamin määräyksestä ei voitane puhua. "Jumalan lähettilään elämänkerta" toteaa Muhammadin itsensäkin juoneen "vahvaa hunajajuomaa", termi, jonka merkityksestä ei liene epäilyksiä.

 
Alkoholia koskeva totaalikielto on siis selkeästi jotain sellaista, jota Kur'aanista ei löydy. Kuten edellä todettiin, koska se ei kuitenkaan ole selkeästi ristiriidassa Kur'aanin kanssa, ja sen ovat voimaansaattaneet (tai voimaan saattamassa) "oikeamieliset, oikeauskoiset miehet", se on islamin opillisen rakenteen mukaan hyväksyttävää - kaikkine seuraamuksineen.

 
4        Ympärileikkaus ja islam

 
Hiekka-aavikkojen kulttuurien maaninen kiinnostus sukupuolielimiin ja niiden silpomiseen on hämmentävää. Helsingin Sanomien yleisönosastolla käytiin taannoin (esim. 7.9. ja 16.9.2001) vilkas keskustelu ympärileikkauksesta. Taustalla oli Tampereella tapahtunut toimenpide, jonka seurauksena muutamat somalipojat olivat joutuneet sairaalahoitoon. Mielenkiintoista oli, että samalla oli noussut keskustelun aiheeksi myös somaliyhteisössä yleinen tyttöjen ympärileikkaus, jota termiä tästä silpomisesta sekä poikien että tyttöjen kohdalla käytetään.

 
Keskustelun sisältö oli, että tyttöjen silpomiseen ei ole uskonnollisia perusteita, poikien sen sijaan on. Poikien silpominen olisi islamiin kuuluva uskonnollinen toimitus. Kur'aani ei kuitenkaan määrää tällaista toimenpidettä sen enempää tytöille kuin pojillekaan. Kyseessä on perinne, joka perustuu sunnaan, "näin on ennekin tehty". Islamin kannalta tämä on kuitenkin lähtöisin ihmisestä, ei Jumalasta, joten se voidaan haluttaessa hyvinkin lopettaa puuttumatta uskonnon perusteisiin.

 
Lasten silpomisella on kuitenkin pragmaattinen syy. Hiekka-aavikoiden - alueiden, joilta perinne on alunperin peräisin - hiekka on kvartsia. Käytännössä tämä tarkoittaa, että se on hienojakoista lasimurskaa, joka tunkeutuu kaikkien vaatteiden läpi ja keräytyy kosteisiin ihopoimuihin, joissa se aiheuttaa tuskallisia haavaumia ja infektioita. Alkeellisissa hygieenisissä oloissa, joissa vettä ei liikene henkilökohtaiseen puhtauteen, ainoa keino ongelman ratkaisemiseksi on hankkiutua eroon mainituista ihopoimuista, niin tytöillä kuin pojillakin. Kyseessä ei siis ole islamin, vaan perinteisen aavikkokulttuurin ilmiö.

 
5        Huntu ja islam

 
Yleinen käsitys on - jopa muslimien keskuudessa - että naisten hunnunkäyttö liittyy islamiin uskontona (esim. Sakaranaho & Pesonen 1999, 16). Näin ei ole. Kur'aani ei missään kohdassa edellytä naisten käyttävän huntua tai peittävän itsensä muilla keinoin. Naisten pukeutumisesta Kur'aani antaa vain viitteellisiä ohjeita ja määräyksiä. Keskeinen ajatus on, että naisten pitäisi ylipäätään pukeutua, "peittää itsensä" ja paljastaa vain se, "mikä muutoinkin on näkyvissä" (19:16-17 [16-17], 33:59 [59], 24:31 [31]). Tämä on eufemismi sukuelinten peittämiselle – nehän ovat naisella normaalisti ”piilossa”.

 
Hunnunkäytön tarkoitus oli, että poliittisesti levottomilla alueilla muslimimiehet erottaisivat naisista toisaalta ne, jotka ovat oikeauskoisia ja siis "siveitä", toisaalta ne, jotka voi vapaasti raiskata. perustelu on esitetty sunnan yhdessä keskeisimmistä teoksista, ibn Hishamin "Profeetta Muhammadin elämäkerta, jonka Jaakko Hämeen-Anttila on ansiokkaasti kääntänyt suomeksi. "Mikä muutoinkin on näkyvissä" on Kur'aanille tyypillinen käytännön ohje; esimerkiksi Suomessa "normaalisti" pukeutuva nainen pukeutuu täysin islamin ja Kur'aanin opetuksen mukaisesti, huntua käyttävä "ylipukeutuu", kiinnittää huomiota ja toimii näin vastoin Kur'aanin opetuksia. Periaatteessa huntu on sunnan mukaan määrätty Jumalan lähettilään vaimoille, jotka eivät ole "niin kuin muut naiset" (33:32 [32]). Tälibänien taannoinen vaatimus burhan käytöstä Afhanistanissa ei siis perustu islamiin, Kur'aaniin, vaan sunnaan: näin on aina ennenkin toimittu. Vaadittu ”burkha” taas on vaatekappale, joka syntyi vasta 1900-luvun alussa.

 
6        Tasa-arvo ja islam

 
Islamin keskeinen ideologia onkin esitettävissä seuraavasti: Kaikki ihmiset ovat Jumalan luomia, ja siten tasa-arvoisia, paitsi "kirjaan" uskovat, jotka ovat muiden yläpuolella. "Kirjan kansat" taas ovat samanarvoisia, paitsi muslimit, jotka ovat muiden yläpuolella. Oleellista on myös, että ihmiset ovat sinänsä yhdenvertaisia, paitsi miehet, jotka ovat naisten yläpuolella.

 
Islamista on esitetty, että se sisältää miesten ja naisten tasa-arvon. Miehet ja naiset ovat tasa-arvoisia, mutta erilaisia. Tämä on selkeästi vastoin islamin opetuksia. Miten voisikaan olla tasa-arvoa, jos mies voi ostaa naisen? Vaimon ostaminen tekee vaimosta kiistatta omaisuusesineen. Vaimon ostaminen on Kur'aanin mukaan normaali käytäntö (60:11 [11]). Mistä muusta maksettaisiin kuin omaisuudesta, ellei kyse ole prostituutiosta?

 
Vaimon asema on islamissa lähinnä tuotannollinen. Vaimo on miehen "pelto", jonka tulee alistua miehensä seksuaalisiin haluihin mukisematta (2:223 [223]). Naisella ei ole oikeutta omaan ruumiiseensa, sillä miehelle on säädetty oikeus päättää jopa imettämistä koskevista asioista (2:233 [233]). Avioliitossa on kuitenkin voimassa niin miehiä kuin naisiakin koskeva ehdoton kielto naida "monijumalaisia", so. ei-muslimeja (2:220 [221]). Koska kuitenkin Jumala on määrännyt, että mies on astetta ylempänä arvoasteikossa kuin nainen (2:228 [228]), on miehellä oikeus päättää naisen uskosta, ja siten avioitua oikeaan uskoon otetun, entisen vääräuskoisen naisen kanssa.

 
Itse avioliiton suhteista Kur'aani antaa lisäohjeita. Koska nainen siis on omaisuusesine, ja esimerkiksi sotasaaliin muoto, on miehellä ymmärrettävästi oikeus useampiin vaimoihin. Miehellä on sunnan mukaan oikeus pitää neljää vaimoa, minkä lisäksi hänellä on oikeus sukupuolisuhteisiin kaikkien naispuolisten palvelijoidensa kanssa. Koraani ei kuitenkiaan varsinaisesti rajoita vaimojen määrää. Oikeus tätä lukuisampiin vaimoihin on suoraan suotu vain Muhammadille (33:49 [50]). Miehen täytyy kykyjensä mukaan lahjoittaa vaimolleen varallisuutta, jonka vaimo voi kuitenkin antaa "hyvyydessään" miehensä käyttöön (4:3 [4]). Edellä esitetty miehen asemasta "astetta ylempänä" kuitenkin kertoo, mitä mahdollisuuksia vaimolla on asiasta todellisuudessa päättää. Oleellista onkin, että miehellä on oikeus kohdistaa ruumiillista väkivaltaa tottelemattomaan vaimoonsa, jonka tulee olla alistuva (4:38 [34]).

 
Kur'aani määrää avioeron tapauksessa, jossa jompikumpi osapuoli on syyllistynyt aviorikokseen. On äärimmäisen mielenkiintoista, että juuri tämä on se Kur'aanin kohta, jossa mies ja nainen ovat oikeudellisesti täysin samassa asemassa. Samalla se on juuri se Kur'aanin kohta, jota yhdessäkään islamilaisessa maassa ei sovelleta käytäntöön. Rangaistus aviorikoksesta on sama, samoin todistusvelvollisuus, todistustaakka ja puolustautumiskeinot. Jopa väärästä syytteestä on tässä mainittu selkeä rangaistus, 80 raipaniskua. Keskeinen ongelmakohta tasa-arvon kannalta kuitenkin on, että syyttäjä voi olla vain mies, ja aviorikoksen toisen osapuolen tulee olla nainut nainen - siis jonkun toisen omaisuutta. Muutoin kyseessä ei ole aviorikos (4:19-30 [15-25], 24:1-9 [1-9]).

 
Avioeron kannalta on oleellista, että periaatteessa erotilanteessa puolet ovat tasa-arvoisia. Vaimo kuitenkin saa erota vain, jos itse kokee olevansa syyllinen avioeroon (65:1 [1]). Mies ei periaatteessa tarvitse perustelua erolleen. Aviollisten suhteitten kannalta on merkittävää myös, että miehellä on oikeus sukupuolisiin suhteisiin 4 vaimonsa ja kaikkien naispuolisten palvelijoittensa kanssa (4:3 [4]), paitsi Muhammadilla itsellään, jolle oikeudet ovat olleet laajemmat.

 
Perinnönjaossa perintöön oikeutetun naisen osuus on selkeästi pienempi kuin miehen Edes tilanteessa, jossa kaikki perilliset ovat naisia, he eivät saa koko pesää keskenään (4:12 [12]). Myös oikeudessa yhtä miestä vastaan tarvitaan todistamaan kaksi naista (2:282 [282]). Keskeisintä opin kannalta miesten ja naisten suhteessa on kuitenkin, että Kur'aanin mukaan Jumalan palkinto oikeasta uskosta ja oikeasta elämästä on varattu miehille (suurat 55 ja 56).

 
7        Islam ja maailma

 
Islamia kutsutaan usein yhdeksi suurista maailmanuskonnoista. Sen odotetaan leviävän edelleen nykyisiltä valta-alueiltaan lopulta koko maapallon kattavaksi uskonnolliseksi ilmiöksi. Tämä on kuitenkin vastoin sekä Kur'aaniin opetusta että varhaisen islamin tavoitteita. Varhaisen islamin tavoitteet on määritelty implisiittisesti, mutta silti tyhjentävästi Muhammadin elämäkerrassa. Kur'aani antaa tukea tälle ajatukselle. Pohjalla on paaston keskeinen merkitys.

 
Paasto, saum, on yksi jokaisen oikeauskoisen viidestä perusvelvollisuudesta (Hjärpe 1988:9), joka on määrätty Kur'aanissa(2:179-187 [183-191]). Samalla Kur'aani antaa käskyn toimia väkivaltaisesti niitä vastaan, jotka pyrkivät estämään paaston vieton. Paasto edellyttää syömättömyyttä päiväsaikaan, päivän käsitteen Kur'aani määrittelee selkeästi (2:183 [187]). Kun Kur'aani toteaa, että maailma on Jumalan luoma (42:9 [11]), Jumalan, joka tietää kaiken, ja kun paaston viettäminen Kur'aanin määräysten mukaan on pohjoisilla leveysasteilla kerrassaan mahdotonta - se edellyttäisi parhaimmillaan kokonaisen kuukauden elämistä syömättä ja juomatta - on Kur'aanin mukaan ilmeisen selvää, että Jumala kieltää islamin leviämisen pohjoiseen. Eteläisellä pallonpuoliskolla tilanne ei ole relevantti, koska suurelta osin maapallo on eri syistä ylipäätään siellä kelvotonta ympärivuotiseen asumiseen. Mielenkiintoista on myös, että Kur'aani selkeästi kieltää muslimia anomasta turvapaikkaa kristitystä maasta (5:56 [51]).

 
8        Johtopäätökset

 
Kuten alussa totesin, muslimit ihmisinä ja islam oppina täytyy erottaa toisistaan. Käytäntö osoittaa, ettei islamin opillisia vaatimuksia ainakaan suosiolla noudateta kokonaisuudessaan missään. Tämä ei kuitenkaan merkitse, että itse oppi ja Kur'aani olisivat merkityksettömiä, päin vastoin. Islam on oppihistoriallisesti tyypillinen fasistinen oppirakennelma, "ryhtiliike", joka lähtee siitä, että yhteiskunnallisen vallan tulee kuulua jumalisesti innoitetuille oikeamielisten miesten ryhmille, jotka vaalivat ja valvovat oikean opin noudattamista. Tavallisella uskovalla ei ole oikeutta osallistua vallankäyttöön (33:36 [36]). Puhtaasti uskonnollisista liikkeistä islamin erottaa, että siinä on jo Kur'aaniin kirjattuna yhteiskunnallinen vallankäyttö.

 
Fasistisen opista tekee, että sen vallankäyttö ei perustu ennakkotietoon oikeasta ja väärästä, vaan retrospektiiviseen vallankäyttöön ja tuomiovaltaan. Oikeamielisten valinta ei taas perustu sekään ennakoitavissa olevaan metodiin, vaan innoitukseen. Fasismi kieltää rationaalisen ajattelun arvon etenkin yhteiskunnallisessa vallankäytössä ja lähtee periaatteesta "teko käy aina normin edellä", ts. jos normi ei tunnu "ryhdikkäältä", sen voi jättää huomiotta. Vastaavia yhteiskunnallisen vallankäytön rakenteita esittivät italialaiset fasistit viime vuosisadan alussa, mm. Mussolini, Gentile ja Rocco. Islamissa valtion korvaa instituutiona "umma", uskovien yhteisö, eikä valtiota instituutiona pidetä relevanttina. Islam on oikeastaan fasismin puhtain muoto. Paralleeli on helppo löytää kansallissosialistisesta Saksasta, ja tulokset näkyvät jokapäiväisessä vallankäytössä niissä maissa, joissa islamilla on vahva poliittinen asema; Iran, Sudan, Palestiina, erityisesti Arabian niemimaa jne.

 
Tärkein johtopäätös lie, että asiaa täytyy tutkia lisää. Tarkoitus on järjestää haastattelututkimuksia, joihin osallistuisi itseään muslimina pitäviä, aiheeseen perehtyneitä, oppineita ja maallikoita. Tutkimuskohteena on verrata muslimien käsityksiä opistaan siihen, mikä löytyy Kur'aanista.

 


 
 
Lähteet:

Haeri, F.: Islam. Tammi, Helsinki 1996.

Helsingin Sanomat. 7.9. 2001

Helsingin Sanomat. 16.9. 2001.

Helsingin Sanomat. 22.10. 2001.

Hjärpe, Jan: Politisk islam. Studier i muslimsk fundametalism. Gothia, Stockholm 1990 (1983).

Hjärpe, Jan: Islam. Lära och livsmönster. Almqvist & Wiksell Förlag AB, Stockholm 1988 (1979).

Thelwall, R. & Aa'adeddin, M. Akram: Arabic. Handbook of the International Phonetic Association 51-54. IPA. Cambridge 1999.

The Holy Qur'an with English Translation and Conmmentary. Ed. by Malik Ghulam Farid. The London Mosque, 1981.

Koraani. Arabian kielestä suomentaneet Jussi Aro, Armas Salonen, Knut Tallqvist. WSOY 1980 (1957).

Koraani. Suomentanut Jaakko Hämeen-Anttila. Basam Books, Helsinki 2002 (1995).

NSK= Nykysuomen sanakirja, 1962., SKS, Helsinki 4. painos.

Sakaranaho & Pesonen: Muslimit Suomessa. Yliopistopaino 1999.

TV1-uutiset 11.10. 2001.

TV 2: FST:OBS 19.10. 2001


 


[1] Tässä tutkielmassa on arabiankielisten termien translitteroinnissa noudatettu suomen ortografiaa siten, että äänneasu vastaa mahdollisimman tarkoin sanojen oikeaa ääntämystä (pl. "Kur'aani"). Arabian äännejärjestelmästä, katso Thelwall & Aa'adeddin.

[2] arabian kirjoitusasu Haerilta.

[3] Tässä tarkoitetaan nk. maakuntalakeja, muinaisruotsiksi 1200 -luvulla muistiin merkittyjä tekstejä, jotka jo tuolloin olivat vakiintunutta oikeudenkäyttöä.

Ruotsin kieli Suomessa

Ruotsin kielen asemasta Suomessa on tulossa jonkin asteinen vaaliteema. Historiantutkimuksen tuottamalla tiedolla ei ole ollut merkitystä, vaan argumentteina on käytetty viime vuosisadan alun kansallisuusideologisen mytologian ”tietoa”. Toistuva väite on ollut ajatus ruotsalaisista valloittajina ja alistajina. On kuitenkin absurdia käyttää satoja vuosia sitten tapahtunutta perusteluna millekään, mitä nykyisin päätetään tehdä. Lisäksi todellisuus on tarua ihmeellisempää; ei ole yhtään tieteellisesti kestävää perustetta sille, että Ruotsi olisi joskus valloittanut tai alistanut Suomen.

Muutosta Itämeren alueella kyetään seuraamaan arkeologisessa aineistossa kauas taaksepäin. Skandinavian eteläosissa on vallinnut lähes 4000 vuoden ajan kulttuuriraja linjalla Göötepori – Kalmari. Se murtui vasta 800-luvulla, kun keskiaikainen Tanskan kuningaskunta alkoi muodostua. Tuolloin alkaa Mälarin laaksoon ilmestyä riimutekstejä, vaikka niitä on rajan eteläpuolelta olemassa jo viimeistään toiselta vuosisadalta j.Kr. Bengt Pamp onkin osoittanut mielenkiintoisen ilmiön; germaaninen asutustermi, tanskan ”drup”, ilmestyy rajan pohjoispuolelle juuri 800-luvulta alkaen. Merkitys on kuitenkin muuttunut kylästä tai asutuskeskuksesta jonkin toisen maalle rakennetuksi asuinpaikaksi, torpaksi (ruotsin ”torp”). Kehitys lakkaa, kun Ruotsi eroaa Unionista ja asutusvirta Tanskasta ehtyy.

Itämerensuomen asema Svean valtakunnassa oli kauan vahva. Vielä 1500-luvulla he asuttivat Mälarin laakson parhaita veromaita, Kustaa Vaasan lasten kotiopettaja oli suomalainen ja viimeinen suomea osannut hallitsija oli kuningatar Kristiina (1632 – 1654). A. Buren mukaan vielä 1600-luvun alussa väestön enemmistö Gästriklandista pohjoiseen puhui itämerensuomea – samoin tietysti maan itäosien ja Viron omistusten väestön enemmistö. Itämerensuomi oli myös toinen hallinnon ja oikeudenkäytön kieli, mitä todistaa erityisesti lakitekstien kääntäminen. Miksi tällaiseen suururakkaan olisi moneen otteeseen ryhdyttykään, jos tuloksia ei olisi kukaan hyödyntänyt? 1500-luvun Svea olikin selvästi itämerensuomalaisten asuttama valtio. Vasta saksalaisten hallitsijasukujen valtaannousu, Skoonen liittäminen valtakuntaan 1658 ja lopulta maan itäosien liittäminen Venäjään heikensi itämerensuomen toisen luokan kieleksi.

Vanha Ruotsi – siis ennen sen itäosan liittämistä Venäjään – muodostui viidestä eri osasta, joiden asema oli karkeasti tasavertainen; keskuksesta, Uplanti, ja sitä ympäröivistä Norlannista, Västmanlannista, Sörmanlannista ja Österlannista (Varsinais-Suomi). Ei olekaan sattumaa, että ”Suomi” ja Svea” ovat kielihistoriallisesti sama, liittokuntaa tarkoittava, sana.

Ensimmäisen kerran kieliyhteys lahden yli katkesi 800-luvulla, kun Tanskan ekspansiivisen ulkopolitiikan seurauksena Ahvenanmaa valloitettiin ja siellä asunut alkuperäisväestö joko hävitettiin tai muutti pois. Historiassa ja arkeologiassa tämän on osoittanut Matts Dreier. Samaan päätyi genetiikassa jo 40-luvulla professori Nevanlinna, jonka tutkimusten mukaan Ahvenanmaan nykyväestö on lähtöisin nykyisen Sleswigin ja Holsteinin alueelta, ei Ruotsista.

Seuraava suuri ryhmä skandinaavikielen puhujia, joka muutti nykyisen Suomen alueelle, on Pohjanlahden ja Suomenlahden rannikon ruotsinkielinen asutus. Myös tämän väestön juuret ovat Tanskassa. Keskusvallan voimistuminen johti 800 – 1200 -luvuilla muuttoliikkeeseen. Nykyisten Helsingborgin ja Helsingörin kaupunkien ympäristön kalastajat muuttivat vapaammille alueille ja veivät nimistön mukanaan, niin Ruotsin Helsinglantiin kuin Suomen Helsingforsiin. Väestö asettui asuttamaan niitä asumiskelvottomia rannikkoluotoja ja -saaria, joita kantaväestö väheksyi. Vasta maan nousu on tehnyt noista seuduista arvokkaita maanviljelysalueita.

Kolmas suuri ryhmä ”ruotsalaisia” on papisto, joka vaihtoi nimensä ja lopulta kielensä ruotsiin. Tällaisia kulttuurisukuja ovat mm. Kuusamon Kettuset (nyk. Alopaeus), Seinäjoelta kotoisin oleva Wegeliukset (Vägg älv = Seinäjoki) tai ääriesimerkkinä turkulaisen kauppiaan Sigurd Pihkalan vävy, joka otti vaimonsa sukunimen ja ”paransi” sen kreikkalaismalliseksi Gummerukseksi. Ylipäätään tähän kuuluvat -us ja -ius -päätteisistä sukunimistämme suurin osa.

Neljäntenä tulee Turunmaan saariston ruotsinkielinen väestö. Tämä väestö kuuluu nk. kielenvaihtajiin, ja prosessia voi seurata nimistön kehityksessä, kuten R.L. Pitkänen on osoittanut; vanhin nimistö on itämerensuomalaista, ja maankohoamisen mukana voidaan ruotsinkielisen nimeämisen ”vallanneen” tilaa. Syy kielenvaihtoon lie ollut taloudellinen, pääosa kaupankäynnistä on tapahtunut Tukholman porvarien kanssa Turun merkityksen vähetessä tasaisesti.

Viidentenä on se ruotsinkielinen väestö, joka syntyi Venäjän vallan aikaisen maahanmuuton seurauksena. Tähän kuuluvat sekä Venäjän armeijasta vapautetut sotilaat, maahan enemmän tai vähemmän laillisesti asettuneet, Venäjältä tulleet, kauppiaat ja Vanhan Suomen palauttamisen yhteydessä kansalaisuuden vaihtaneet sekä Länsi-Euroopan maista tulleet kauppiaat ja sijoittajat ja heidän edustajansa. Kyse oli siis ensimmäisen kerran siitä, että kaupallinen ja hallinnollinen valta siirtyi ruotsinkielisen eliitin käsiin. Toki on huomattava, että tämä eliitti muodosti vain pieneen murto-osan myös ruotsinkielisestä väestöstä.

Ruotsinkieliset eivät siis ole Suomessa sen enempää historiallisesti kuin geneettisestikään yhtenäinen ryhmä. Väestöjen niputtaminen yhtenäisiksi poliittis-yhteiskunnallisiksi toimijoiksi kielen perustella onkin ilmeisen virheelliseen tietoon perustuvaa. Joka tapauksessa yhdessäolo on aina mukavampaa kuin riitely.

Suomi, liittolainen, myötäsotija vai jotain muuta?

Suomen asema toisessa Maailmasodassa herättää edelleen intohimoja. Oliko Suomi erillissotaa käyvä Pohjolan demokratia, Kolmannen valtakunnan hirmuhallinnon työrukkanen vai peräti Liittoutuneiden ”salajäsen”?

Historiantutkimuksen sudenkuopat ja Suomi


Suomen toiminta toisessa Maailmansodassa herättää edelleen suuria intohimoja etenkin kysymyksenasettelussa, joka koskee Suomen asemaa suhteessa Saksaan. Keskeiseksi argumentiksi liittolaissuhteen puolestapuhujille on historiantutkimuksessa tullut ajatus de facto -liittolaisuudesta; Suomella ja Saksalla oli yhteinen vihollinen ja niiden intressit sodassa olivat yhtenevät. Päämäärään pyrittiin yhteistyöllä, mikä sinänsä loi liittolaissuhteen, vaikkei mitään kirjallista sopimusta asiasta ollutkaan. Tämä kanta näyttää saaneen yleisen hyväksynnän politisoituneessa, epätieteellisessä historiankirjoituksessa, jonka laineet yltävät jo koulu-opetukseenkin.

Tämä näkemys synnyttää kuitenkin kolme tärkeää ongelmaa: 1) Jos yhteistyö ja yhteinen päämäärä sinänsä luo liittolaisuussuhteen, oli Suomi YYA-sopimuksen perusteella NL:n liittolainen ja nykyisin USA:n liittolainen. Näin ei kuitenkaan voida asioita tarkastella, jos halutaan pysyä tieteellisellä tasolla. Näin myös siksi, että sama tulkintamalli johtaa usein täysin mielettömiin johtopäätöksiin. 2) Tieteellisessä tutkimuksessa määritelmien tulee olla yleispäteviä, muutoin on kyse vain kaunokirjallisuudesta. 3) Näkemyksen hyväksyminen edellyttää joko täydellistä tietämättömyyttä sotatapahtumista tai sitten niiden tarkoituksellista huomioimatta jättämistä.

Hyvän esimerkin ongelmista antaa toisen Maailmansodan esinäytös, Espanjan sisällissota. USA olisi tuon tulkinnan mukaan ollut Kolmannen valtakunnan liittolainen, koska se toimitti Luftwaffen sodassa tarvitseman polttoaineen, ja samalla NL:n liittolainen, koska se toimitti tälle jatkuvasti strategisia materiaaleja ja tarvikkeita. Samoin Kolmas valtakunta olisi ollut NL:n liittolainen, koskapa strategisten tuotteitten kauppaa ja sotilaallista yhteistyötä maiden välillä jatkettiin. Myös Talvisota antaa mahdollisuuden tämän tulkinnan kritisointiin: Sekä Saksa että Iso-Britannia takavarikoivat Suomeen suunnattuja sotamateriaalitoimituksia, joten olivatko molemmat siis liitossa keskenään ja samalla NL:n kanssa Suomea vastaan?

Populaari sanonta kuuluu, että jokainen sukupolvi kirjoittaa historian uudelleen. Tämä edellyttää kuitenkin, mikäli kyse ei ole muutoksesta, joka perustuu uusiin, ennen tuntemattomiin lähteisiin tai muuhun uuteen tieteelliseen työhön, sitä, että luovutaan eksaktin historiatieteen perusvaatimuksesta, sen selvittämisestä, ”wie es eigentlich gewesen”, mitä todella tapahtui. Silloin ei kuitenkaan ole enää kyse historiatieteestä, vaan politiikasta. Historiatieteeseen eivät kuulu sellaiset määreet kuin ”hyvä”, ”huono”, ”oikea” ja ”väärä”.

Suomi Jatkosodassa

Suomen aseman määritteleminen keskusteltaessa toisesta Maailmansodasta edellyttää keskittymistä tekoihin, ei puheisiin. Suomen armeijan teot taas ovat nimenomaan poliittisia, toteaahan jo kuuluisa teoreetikko v. Clausewitz, että sota on politiikan jatkamista voimakeinoin. Toisaalta tulee myös muistaa, että koko ajatus erityisistä ”Talvisodasta” ja ”Jatkosodasta” on nimenomaan suomalainen ja sellaisenaan täysin epähistoriallinen. Kyse on toisen Maailmansodan Euroopan sotanäyttämön tapahtumista. Eihän puhuta erikseen myöskään ”Kreikan sodasta”, ”Ranskan sodasta” tai ”Venäjän sodasta”.

Suomen ”valinnasta” voikin todeta, ettei sellaiseen ollut mahdollisuutta, joten sellaista ei todellisuudessa tehty. Jatkosodan puolen määritteli Suomen osalta ensinnäkin Molotov-Ribbentrop -sopimuksen seurauksena käyty sota, toiseksi se, että – kuten molempien maiden johtajat suomalaisille totesivat – maan puolueettomuutta ei tulla hyväksymään. Vaihtoehtoina olivat NL, Saksa tai ”länsi”, johon Suomi Talvisodan jälkeen epätoivoisesti pyrki liittymään. Norjan valloitus 1940 ja se, että sanottu ”länsi”, Iso-Britannia, asetti Suomen vuoden 1941 alussa kauppasaartoon, johti siihen, että ainoa maa, josta Suomi edes jonkinlaisella varmuudella saattoi saada ruokaa Kannaksen menetystä korvaamaan, oli Saksa.

Neuvostoliiton kauttakulkuoikeutta tasapainottamaan Suomi hyväksyi Saksalle vastaavan tyyppisen oikeuden, täysin NL:n tieten. Tätä sopimusta on yleensä käytetty argumenttina ensimmäisestä osoituksesta liittosuhteeseen, mutta samaa pitäisi objektiivisuuden takia soveltaa myös NL:n kauttakulkuoikeuteen. Kauttakulkusopimuksia onkin käsiteltävä nimenomaan vain ja ainoastaan sellaisina.

Myös Suomen saamaa sotamateriaaliapua on pidetty osoituksena liittolaisuudesta. Kyseessä on kuitenkin näköharha. Lukuun ottamatta elintarvikkeita ja ilmavoimien hävittäjäkalustoa sekä polttoainetta Suomen armeijan päävarustaja oli ylivertaisesti Neuvostoliitto ja Puna-armeija koko sodan ajan, ei Saksa. Esimerkiksi armeijan panssarivoimien pääase oli neuvostotuotantoa, samoin pääosa tykistön a-tarvikkeista, käsiaseista jne. Sotasaalisammuksia tuhottiin sekä ampumalla että räjäyttämällä suuria määriä vielä 70-luvulla.

Suomen asema sodassa selviää kuitenkin parhaiten tarkastelemalla, mitä Suomen armeija oikein käytännössä teki, etenkin hyökkäys- ja asemasotavaiheen aikana. Parhaan kuvan asiasta saa tarkasteltaessa sodan kehittymistä pohjoisesta etelään. Koska sotatoimet ovat vain politiikan väline, niiden seuraaminen antaa vastauksen kysymykseen Suomen asemasta melko selkeällä tavalla


Hyökkäys Neuvostoliittoon Suomen alueelta

Suomen ja Saksan oletetun Jatkosodan aikaisen liittolaisuuden tarkastelussa todellisten tapahtumien esittäminen kronologian sijaan maantieteellisesti antaa selkeimmän kuvan jälkitarkastelussa. Näin siitä huolimatta, että varsinaisten sotatoimien alku kiistatta on sijoitettavissa NL:n suorittamiin pommituslentoihin. Toki on muistettava, että usein viitattu Hitlerin ”im Bunde” -puhe pidettiin vasta noin 2 tuntia sen jälkeen, kun Suomeen lähteneet Puna-armeijan pommikoneet olivat nousseet kentiltään. Yhteys on siis jo tuossa vaiheessa ongelmallinen.

Petsamo: Saksa aloitti hyökkäyksen Suomen kautta Petsamon alueella kahden divisioonan ja niitä tukevan suomalaisen Er.Os.P:n voimin 29.6. Keskeinen osa suunnitelmaa oli Er.Os.P:n koukkaus vihollisen selustaan, mikä olisi pakottanut Puna-armeijan peräytymään. Osasto Pennanen oli 757 miehen voimin Talvisodan aikana käynyt menestyksekkäästi sotaa kolmen divisioonan vahvuista (n. 51 000 miestä) vihollisarmeijakuntaa vastaan ja jopa pakottanut sen perääntymään useita kertoja. Nyt lähes kaksi kertaa vahvempana (n. 1800 miestä) Pennasen johtama osasto kohtasi vihollisen kevyen rajajoukkojen osaston ja ilmoitti saksalaisille olevansa pakotettu peräytymään. Saksalaiset törmäsivät vihollisen varustettuihin asemiin ja hyökkäys pysähtyi koko sodan ajaksi.

Etelämpänä saksalainen XXXVI armeijakunta lähti hyökkäykseen kahden saksalais- ja yhden suomalaisdivisioonan voimin kohti Kantalahtea. Hyökkäys kohtasi hajanaista vastarintaa, minkä seurauksena SS-div. Nord pakeni pakokauhun vallassa, nopeimmat Kemijärvelle saakka. Tämä pakotti saksalaisten 169 D:n pysäyttämään hyökkäyksensä. Suomalainen 6.D mukautui tilanteeseen ja jatkoi etenemistään omaan tahtiinsa. 6.D:n etujoukkona Kev. Os.3 eteni Tolvantojärven eteläpuolta kohti Vienanmerta vihollisen paetessa epäjärjestyksessä. kesken etenemisen 6.D sai kuitenkin käskyn pysäyttää hyökkäyksen, vaikka Kirovin radan katkaisu olisi ollut enää päivien kysymys. Divisioona peräytyi asemiin, joihin se käytännössä jäi koko sodan ajaksi.

Saksalaisille alistettu suomalainen III AK (Siilasvuo) aloitti hyökkäyksen Uhtuan kautta kohti Sorokkaa 1.7. Armeijakuntaan kuului 2 divisioonaa sekä saksalainen kevyt panssariosasto. 19.7. taistelussa surkeaksi osoittautuneen SS-divisioonan jäljellä olevia osastoja alistettiin Siilasvuolle, joka pisti ne pääasiassa huoltotehtäviin. 7.8. Ryhmä J, johon nyt oli jo uskallettu liittää Waffen SS-joukkoja, valtasi Kiestingin. Syyskuun alussa saksalaisiin vähintäänkin nuivasti suhtautunut Siilasvuo järjesti kenr. Demelhuberin johtamat SS-joukot kärkeen ja samalla mottiin. 25.9. Siilasvuo ryhmittyi puolustukseen.

”Mikkelin hyökkäys”

Saksalaisten ja suomalaisten välirajan eteläpuolella joukot olivat ryhmittyneet puolustukseen. Tällä alueella sodankäynnistä vastasi Mikkelin päämaja, joka ei ollut alistettu Saksan ylijohdolle, päinvastoin kuin kaikki muut Barbarossaan osallistuneet armeijat.

Sodan aloittamisesta oli Saksan kanssa sovittu, että hyökkäyksen saavuttaessa Väinäjoen tasan (Riika) Suomi aloittaisi hyökkäyksen kohti Leningradia. Saksa valtasi Riian 1.7., mutta Suomi ilmoitti, että koska joukot olivat vielä puolustusryhmityksessä, sotatoimia ei voitaisi täydellä teholla aloittaa. Karjalan armeijan varsinainen toiminta aloitettiinkin Saksan voimakkaan painostuksen tuloksena vasta 9.7., yli viikon ”myöhässä” ja vasta lähes kolme viikkoa Barbarossa alun jälkeen. Päähyökkäys alkoi 10.7., ja Laatokan pohjoispuolen Korpiselkä vallattiin. Hyökkäys Viipurin kautta kohti Leningradia alkoi vasta lähes 2 kuukautta Barbarossan alkamisen jälkeen, elokuun lopulla.

Karjalan armeijan mukana oli saksalaisia joukkoja, keskeisenä vahvennettu 163.D, joka osoittautui melkoisen kykenemättömäksi taisteluun peitteisessä maastossa. Saavutettaessa Syväri tämä saksalainen divisioona oli siirretty kärkijoukoksi joen luusuan alueelle, josta oli tavoitteena ”Kädenlyönti Syvärillä”, yhtyminen Tihvinään eteneviin saksalaisiin ja Leningradin saartaminen.

”Kädenlyönnin” epäonnistuminen johtui kahdesta merkittävästä seikasta: 1) Kun Syväri oli saavutettu etelässä, Karjalan armeijan joukot, jotka olivat toimineet yhteistyössä saksalaisen divisioonan kanssa, siirrettiin yht’äkkiä pohjoisemmas, osallistumaan tuiki tärkeän, mutta koko sodan kannalta täysin merkityksettömän Petroskoin ja Aunuksen pohjoisosien valtaamiseen. Seurauksena 169.D ei aloittanut varsinaista hyökkäystä, vaikka sen tavoitematka oli vain muutaman kilometrin päässä sijaitseva Ojattijoen ranta. 21.8. Mannerheim varmuuden vuoksi siirsi koko 163.D:n reserviin. 2) Syvärin itäpuolelle oli ilmestynyt voimakas Puna-armeijan yhtymä alueelle, jossa vieläkään ei ole kunnon tiestöä eikä oikeastaan minkään laista ”luonnollista” tarvetta moiselle. Tilanteelle voi vain arvailla syitä niin kauan, kuin Neuvostoliiton sota-arkistoja ei ole kokonaisuudessaan avattu. Merkittävää tukea ”sattuman” poissulkemiselle kuitenkin antaa, että Suomessa edelleen toimi sekä USA:n että Iso-Britannian diplomaattiedustusto ja että Päämajalla oli suora yhteys Neuvostoliiton Tukholman-suurlähetystöön.

Hyökkäys kohti Leningradia


Suomen suhdetta Saksaan liittolaisena kuvaa parhaiten Viipurin läänin menetettyjen alueiden takaisinvaltauksen kronologia. Suomalaisten päätehtävä oli Saksan suunnitelmissa toisaalta sitoa Puna-armeijan joukkoja, toisaalta katkaista Kirovin rata, nk. Muurmannin rata, joka oli yksi huoltoreiteistä USA:sta (ei toki tärkein). Kumpaakaan tavoitetta ei toteutettu, edes sidottujen vihollisjoukkojen määrä ei ollut merkittävä kokonaistilanteen kannalta.

Hyökkäys kohti Viipuria ja Leningradia määrättiin aloitettavaksi 22.8. Kuitenkin Puna-armeijan ylin johto, Stavka, antoi jo 20.8. käskyn joukkojen vetäytymisestä, joka aloitettiinkin välittömästi. Kun tilanne selvisi, Päämaja antoi käskyn ryhtyä välittömästi etenemään alueilla, joilta vihollinen vetäytyi, taisteluyhteyden ylläpitämiseksi. 29.8. suomalaiset saapuivat tyhjennettyyn Viipuriin. itse kaupungissa ei varsinaisia taisteluja käyty. Kaupungin eteläpuolella, Sommeen aseman lähellä, Porolammen metsissä, tuhottiin Kannaksen ensimmäinen suurmotti.

Eteneminen jatkui suomalaisittain ”salamasotana” Viipurin ohi, ja Kivennapa saavutettiin 29.8. Nopea eteneminen esti vihollisen lähes paniikissa peräytyvien joukkojen järjestymisen tehokkaaseen puolustukseen, ja vanha raja saavutettiin 2.9.

Jo 20.8. kenraali Erfurt oli tuonut Päämajalle tiedon saksalaisten tulevasta pyynnöstä osallistua Leningradia vastaan suunnattuun operaatioon. Suomalaiset lähettivät 24.8. pidettyjen neuvottelujen jälkeen ehdottoman kielteisen vastauksen. Saman lainen oli vastaus saksalaisten 31.8. uudistettuun pyyntöön.

Suomalaisten edettyä Kannaksella vanhalle rajalle armeija pysähtyi oikaistulle rintamalle 9.9.1941 jääden siihen vuoden Puna-armeijan 1944 ”5.strategisen iskun” alkamiseen. Varsinaisesta vanhan rajan ylittämisestä ei oikeastaan voi puhua, kyseessä oli lähinnä taktinen toimi, koska vanhan itärajan käyttäminen puolustuslinjana olisi ollut sotilaallisesti täysin mahdotonta. Omana pidetyn alueen osittainenkin takaisinvaltaamatta jättäminen, kun siihen ilmeinen tilaisuus ja kysy oli, taas olisi ollut poliittisesti mahdotonta.

Saarto, jota ei ollut

Mielenkiintoisimpia yksityiskohtia Suomen ja Saksan kuvitellun liittolaisuuden kohdalla on kuitenkin Leningradin kohtalo. Leningradin ”900 kohtalon päivää” on saanut myyttiset mittasuhteet niin itäisessä kuin läntisessäkin historiankirjoituksessa. Varsinaisesti saartoa on kuitenkin tieteellisessä historiankirjoituksessa tutkittu yllättävänkin vähän. Tämä johtuu mitä ilmeisimmin Suomen ongelmallisesta asemasta musta-valkoiseksi usein kuvitellussa – ja toivotussakin – historiakäsityksessä.

Suomalaiset eivät saksalaisten suureksi harmiksi siis toteuttaneet sen enempää ”Kädenlyöntiä Syvärillä” kuin hyökkäystä Leningradiinkaan. Ratkaisua tilanteeseen yritti jo aiemmin sekä poliittiselle että sotilaalliselle johdolle harmaita hiuksia tuottanut, Berliiniin, pois asioita sotkemasta lähetetty kenraali Talvela. Talvela, joka ei koskaan ymmärtänyt sodankäynnin politiikalle alisteista asemaa, masinoi omatoimisesti operaation Leningradin saartamiseksi, jotta Saksa voisi sen lopulta tuhota tai valloittaa.

Talvelan kuningasidea oli strategisesti tärkeän Suhon saaren valtaus. Onnistuessaan operaatio olisi toteuttanut Leningradin saarron ja lopettanut liikenteen kaupungista ja kaupunkiin. Leningrad oli nimittäin keskeisessä asemassa itärintaman sotateollisuudessa; kaupungista kulki tasainen virta mm. panssarivaunuja ja tykistöä sotaa käyvälle Keski-Venäjälle. Reitti kulki juuri Suhon ja mantereen välistä, talvella jäälle rakennettua rautatietä pitkin, sulana aikana laivakuljetuksina.

Suhon operaatio jätettiin lähes täysin italialaisten ja saksalaisten huoleksi, Italiasta oli kuljetettu jopa oma laivasto-osasto Laatokalle. Lähinnä suomalaisten lähes täydellisen passiivisuuden ja sen, että Puna-armeija ilmeisesti osasi odottaa maihinnousua, takia yritys epäonnistui eikä sitä koskaan yritetty uusia. Leningradia ei siis missään vaiheessa toista maailmansotaa piiritetty, vaan kyseessä on yksi monista toisen Maailmansodan hellityistä sankarimyyteistä.

Suomalaisten osuudesta ”saartoon” kertookin parhaiten se, että Pietarissa edelleen on jäljellä muistoina sodan ajalta yleisölle tarkoitettuja kylttejä, joissa ilmoitetaan, että katujen itäpuoli on turvallisempi – syynä on, että suomalainen tykistö ei missään vaiheessa tulittanut kaupunkia. Kylttejä ei olisi voinut asentaa, ellei tilanteen pysyvyys olisi ollut luotettavasti tiedossa. Ei olekaan ihme, että Stalinille kirjoitettu Hitler-analyysi (siis aikalaislähde) puhuu "saksalaisten yrityksestä saartaa Leningrad". Myytti saarrosta on myöhemmin kehitetty tyypillinen voittajaien sankaritarina.

Liittolainen, ja jos, niin kenen?

Toisen maailmansodan tapahtumahistoria osoittaa selkeästi, että Suomi ei valtiona ollut sen enempää Saksan kuin Neuvostoliitonkaan liittolainen. Myöskään Stalinille kirjoitettu Hitler-analyysi ei lue Suomea Saksan liittolaisten joukkoon, vaan luettelossa on mainittu vain Italia, Unkari ja Romania. Sen sijaan Suomen suhteet länsiliittoutuneisiin olivat enemmän kuin tiiviit. Paljon mainostettu Ison-Britannian sodanjulistus Suomelle itsenäisyyspäivän 6.12.1941 ”kunniaksi” ei oikeastaan kerro paljoakaan. Kyseessä ei ollut Suomeen kohdistunut symbolinen loukkaus vaan puhdas sattuma. Samana päivänä maa julisti sodan nimittäin myös muille Saksan sotiville liittolaisille, joille Suomen itsenäisyyspäivän merkitys oli tasan nolla. Tilannetta kuvaakin parhaiten Churchillin sodanjulistuksen johdosta Suomen valtiojohdolle lähettämä yksityissähke, jossa hän pahoittelee, lähes pyytää anteeksi, tapahtunutta.

Paljon tärkeämpää on, että varsinaisia sotatoimia länsiliittoutuneiden välillä ei koskaan ollut. Päinvastoin, alkuvuodesta 1943 USA:n ja Suomen poliittinen ja sotilaallinen johto sopivat Länsiliittoutuneiden Pohjois-Norjaan suoritettavasta maihinnoususta, jonka tarkoituksena oli Saksalaisten ajaminen pois Norjasta. Suomen ainoa ehto oli, ettei Suomen maaperälle tule Puna-armeijan joukkoja. Tämä suomalaisten ehto johti siihen, että Neuvostoliitto asettui vastustamaan operaatiota. Voidaan olettaa, että toteutuessaan operaatio olisi lyhentänyt toista Maailmansotaa noin puolellatoista vuodella ja säästänyt miljoonien, niin Akselin kuin Liittoutuneidenkin, sotilaiden ja siviilien hengen.

Myös tärkeän Muurmannin radan katkaisussa suomalaiset ”epäonnistuivat”. Kuten edellä totesin, menestyksekäs hyökkäys Kantalahteen keskeytettiin, vaikka vastassa ei enää ollut järjestäytynyttä Puna-armeijan vastarintaa. Lisäksi kaukopartioille, jotka toimivat Arkangelin radan suunnassa, annettiin ehdoton kielto rataliikenteen häiritsemisestä ja niiden tehtäväksi annettiin pelkkä liikennelaskenta. Näin voitiin valvoa, kuinka suuri osa Muurmanskiin saapuneesta materiaalista meni saksalaisia vastaan, kuinka suuri osa jäi Suomen rintamalle. Näyttää siltä, että Sorokan–Muurmanskin rataa ja sen rahtia tuhottiin vastaava määrä. Tämä taas edellytti melko tarkkaa tietoa Muurmanskiin saapuneesta materiaalista.

Suomen ja Länsiliittoutuneiden yhteisoperaatio ei ole uutta tietoa, vaan on esitetty jo Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä. Voidaan kuvitella, mikä olisi ollut Saksan reaktio, jos se olisi ollut tietoinen ”sankarikansan” (Heldenvolk) toimista ja niiden taustoista. Kaikki saatiin kuitenkin peiteltyä ja salattua. Keskeistä onkin, että ”liittolaismyytin” luojat ja ylläpitäjät jättävät kaiken tämän huomiotta, sillä sehän ei sovi ”Totuuteen”.

Ruotsin kieli Suomessa

”Ruotsalaiset valloittajat” 1800-luvun poliittinen luomus


Suomen sisäpolitiikkaa vaivaa edelleen 20-luvun kielitaistelujen perintö.

Ruotsalaisuus Suomessa

Ruotsalaisuutta, oikeastaan ruotsinkielisyyttä, on pidetty monissa piireissä eri aikoina erisuuruisena yhteiskunnallisena ongelmana. Erityisesti on pelätty ruotsinkielisyyden olevan uhka suomen kielelle ja suomalaiselle kulttuurille, pahimmillaan jopa kansanvallalle Suomessa. Ruotsinkielistä väestöä on syytetty valloittamisesta, suomalaisten alistamisesta ja rasistisesta riistosta.

Rasististen äänenpainojen taustalla on J. Freudenthalin Suomeen poliittisena ideologiana tuoma sosiaalidarvinistinen rotuoppi, pseudotiede, jolle ei ollut muuta perustaa kuin olemassa olevat olot, ja nekin melko ”vapaamielisesti” tulkittuina. Kyse oli oikeastaan vain alkukantaisesta heimoideologiasta, ”me”, ”hyvät” ja ”muut”, huonot”. Freudenthalin toiminnassa ja ideologiassa oli kuitenkin kaksi tärkeää piirrettä, jotka usein jätetään huomiotta: Ensiksikin hänen luomansa ”ruotsalaisuusliike” oli äärimmäisen elitistinen, eikä suinkaan korostanut ”kalastaja pettersonin” sosiaalista ja rodullista etevämmyyttä ja toiseksi se oli nimenomaan reaktio ”aitosuomalaisuuden” nostattamaa opiskelijaliikettä vastaan, joka, paradoksaalisesti, oli alkujaan suuntautunut panslavismin leviämistä vastaan.

Suomalaisuusliikkeen konflikti ruotsinkielistä akateemista maailmaa vastaan johtui siitä, että ”vihollinen”, tsaarin hallinnon panslavismi, käytti kanavanaan Helsingin ruotsinkieliseksi muodostunutta hallintokoneistoa. Tämä taas oli tapahtunut siksi, että hallinto halusi nimenomaan sanoutua irti ”venäläisyydestä”. Toisaalta tsaari suosi hallinnossa aatelia, ja ylempää papistoa, jotka osasivat ruotsia. Maan lainsäädäntö taas oli kirjoitettu ruotsiksi – Ruotsin ajan uutta lainsäädäntöä ei, poikkeuksellisesti, ollut käännetty suomeksi valloituksen tapahduttua. aika oli loppunut. Suomessa taas käännöstyöhön ei ollut resursseja.

Suomen ”ruotsalaisuuden” synty

Suomen ”ruotsalaisuuden” synnyn ja kehityksen ymmärtämiseksi on mentävä neljän tuhannen vuoden päähän, kivikauteen. Samalla on muistettava, että se alue, jonka me nyt käsitämme Suomeksi, on sattuman tulosta ja nykymuodossaan syntynyt vasta 1945. Kivikaudella, noin 2500 eKr. suomalais-ugrilaisten kielten puhuma-alue oli Fennoskandiassa paljon laajempi. Se, mikä tuo kielimuoto oli, on mahdotonta sanoa, mutta kulttuurijatkumon perusteella voidaan varmasti sanoa sen kuuluneen samaan kieliryhmään kuin nykysuomi.

Sen sijaan on mahdollista osoittaa, missä kieliraja oli tarkastelun lähtökohdassa. Ruotsalainen arkeologi Göran Burenhult on osoittanut, että Etelä-Ruotsissa vallitsi suhteellisen pysyvä materiaalisen, ja osin henkisen, kulttuurin raja noin 2500 eKr. alkaen. Tämä raja kulki karkeasti linjaa Sognevuono – Göötepori – Kalmari. Se, että kyseessä oli myös kieliraja, perustuu täysin siihen, mitä sosiaalisessa antropologiassa tiedämme ihmisen käyttäytymisestä yleensä. On täysin mahdotonta, että samaa kieltä puhuvalla alueella vallitsisi neljän tuhannen vuoden ajan alueellisesti kaksi täysin erilaista materiaalista kulttuuria. Samoin on täysin mahdotonta, että samaisen neljän tuhannen vuoden ajan yhtenäisen materiaalisen kulttuurin alueella vallitsisi alueellisesti kaksi täysin erilaista kieliyhteisöä.

Arkeologisten jatkumoiden tarkastelu Euroopan laajuisesti osoittaa, että tuon rajan pohjoispuolen kieli on olut uralilaiseen ryhmään kuuluvaa, eteläpuolella indoeurooppalaiseen. Vielä 1500-luvun alussa Mälarin laaksossa asuva itämerensuomalainen väestönosa asui alueen parhailla veromailla. Mistään siirtolaisuudesta, joka olisi tullut köyhemmästä Suomesta, ei siis voi olla kyse. Ei olekaan sattumaa, että roomalaisen Publius Cornelius Tacituksen teoksessa mainittu liittokunta, ”suebit”, on sekä Suomen että Svean etymologinen perusta. Tacitus toteaa nimenomaan, että ”suebit eivät ole yksi kansa”. Vanhoissa kartoissa Suomenlahti onkin usein ”Mare Suebicum”.

Kielirajan murtuminen

Etelä-Ruotsin kieli- ja siis samalla kulttuuriraja säilyi suhteellisen pysyvänä aina Pohjolan historiallisen ajan alkuun. Tätä kuvaa parhaiten riimukirjoitusten leviäminen: Riimukirjoitukset tunnettiin ja niitä käytettiin germaanistenkielten alueella jo esikristillisiltä vuosisadoilta. Sen sijaan mainitun rajan pohjoispuolelle ensimmäiset riimukirjoitukset ilmestyvät vasta noin 800-luvulla. Tämä näyttää olevan suoraan sidoksissa Tanskan kuningaskunnan syntyyn. Keskitetyn kuninkaanvallan kehittyminen johti siirtolaisuuteen – nykyisin sanottaisiin ”poliittiseen pakolaisuuteen” – joka suuntautui pohjoiseen.

Tämä asutusliike kulki pitkin Norjan pohjoisrannikkoa, ja siitä kertoo elävästi moni vanha saaga. Kristinuskon mukaan tuoman keskitetyn kuninkaanvallan edetessä myös Norjaan siirtolaisuus (pakolaisuus) johti lopulta siirtymiseen Islantiin, Gröönlantiin ja sieltä ”Vinlandiin”, nykyisen Kanadan alueelle.

Ruotsissa kehitys oli hieman toisen lainen: Asutusliikkeen kehittymistä on kyetty seuraamaan paikannimistön historian perusteella. Bengt Pamp on osoittanut ”torp” -tyyppisten nimien leviämisen kronologian. Tämä vanha germaanista alkuperää oleva sana, joka Tanskassa ja Saksassa tarkoittaa pientä kaupunkia tai kylää, on kulttuurirajan pohjoispuolella muuttunut tarkoittamaan jonkun toisen maalle perustettua asutusta, ”torppaa”. Sanan ilmestyminen nykyisen Ruotsin paikannimistöön alkaa juuri tuolla 800-luvulla, ja se leviää hitaasti kohti pohjoista.

Kehitys pysähtyy 1500-luvun alussa Kustaa Vaasan valtaannousun aikoihin. Pakolaisuus Tanskasta tyrehtyy. Anders Buren kuuluisassa Ruotsin valtakunnan kuvauksessa todetaankin merkitsevän kielirajan kulkevan vielä 1600-luvun puolivälin tienoilla Gästriklandin pohjoispuolella. Viimeinen suomea osannut Ruotsin kruunupää oli kuningatar Kristiina. Vasta hänen jälkeensä suomen asema alkoi heiketä, kun valtaistuimelle nousi saksalaisperäisiä hallitsijoita.

”Ruotsalaisuus” leviää nykyisen Suomen alueelle

Nykyisen Suomen alueelle pohjoisgermaaninen väestö alkaa levittäytyä jo varhain, 800-luvulla. Tällöin laajeneva Tanska valloittaa Ahvenanmaan, ja alkuperäinen väestö joko hävitetään tai pakenee paikalta. Professori Nevanlinna osoitti jo 40-luvulla, että Ahvenanmaan ruotsinkielinen väestö on lähes kokonaisuudessaan peräisin Etelä-Tanskasta, Slesvigin ja Holsteinin alueelta. Tämä valloitus toisaalta katkaisi Suomen vanhan yhteyden Mälarin laaksoon, toisaalta johti tanskan ja ruotsin eriytyessä siihen, että ruotsista tuli Ahvenanmaan kieli, ei tanskasta.

Ahvenanmaan valloitus on ainoa sotilaallisen toiminnan seurauksena tapahtunut siirtolaisuustapahtuma. Sen sijaan Pohjanmaan ja Uudenmaan ruotsinkielinen asutus on seurausta 1200-luvun taloudellisesta kehityksestä. Kristinuskon levittäydyttyä katolisessa muodossaan yhä pohjoisemmas – ”kerettiläisyyttähän” Pohjolassa oli ollut jo kauan – kalasta, joka oli kirkon mukaan ainoa ”oikea” paastoruoka, tuli merkittävä vientiartikkeli. Seuraus oli, että pitkin rannikkoa Ruotsin puolella levinnyt pohjoisgermaania puhuva asutus laajeni itäpuolelle Pohjanlahtea ja Uudenmaan rannikolle.

Tämä ”skandinaaviskaa” puhunut väestö asettui asumaan rannikon luodoille ja asumattomille saarille, alueille, jotka eivät suomalaisille kelvanneet. Tämän asutusliikkeen seurauksena muodostunut nykyinen vauras ruotsinkielinen maanviljelijäväestö on siis 1200-luvun ”kalastajapettersonien” jälkeläisiä ja asuttaa oikeastaan vanhaa vesijättömaata. Maan kohoaminen on luonut rannikon ruotsinkielisen alueen, ei kuviteltu ”valloitus”.

Kielenvaihtoa

Kahden edellä esitetyn muuttajaryhmän lisäksi Suomessa on kolme muutakin ruotsinkielistä, selvästi erottautuvaa, ryhmää. Näistä ylivoimaisesti pienin on vanhan ruotsalaisen aateliston jälkeläiset, joiden lukumäärä voidaan laskea korkeintaan sadoissa. Tästä ryhmästä vain harva on enää taloudellisesti tai poliittisesti merkittävässä asemassa. Ryhmä saapui Suomeen pitkän ajanjakson kuluessa, eikä se koskaan oikeastaan muodostunut määrällisesti merkittäväksi.

Sen sijaan kaksi muuta ruotsinkielisryhmää ovat todella merkittäviä. Niiden synnyn taustalla ei ole muutto, vaan kielen vaihto. Ensimmäinen, alueellisesti syntynyt, on Turunmaan saariston ruotsinkielinen väestö. Tämän ryhmän historiallinen asuma-alue ulottuu koko Turunmaan saaristoon, aina Kemiöön asti. Kielenvaihdon taustalla on melkoisen maallinen ja raadollinen syy, raha. Merkittävältä osin kalastukseen nojannut väestö opetteli asiakkaidensa kielen, ruotsin. Olihan Tukholma keskeinen kulutuskeskus. Myös alasaksalaisten asiakkaiden kanssa tultiin toimeen ruotsilla. Kehitystä voi seurata paikannimistön muuttumisella, juuri maan kohoamisen takia. Alueen suurten saarien nimet ovat väännöksiä suomesta – Nauvo, Parainen, Korppoo, Houtskari jne., ja mitä korkeammalla ollaan, sitä useammin nimi on johdettavissa itämerensuomeen, so. sitä vanhempi se on.

Toinen, paljon merkittävämpi, vaikka luvultaan pienempi, on vanha säätyläissukujen ryhmä. Nämä papit, virkamiehet jne., jotka Ruotsin aikana vastasivat sekä kirkon että valtion hallinnosta, muuttivat nimensä latinan ja ruotsin sekamelskaksi. Näin syntyivät sellaiset sukunimet kuin Gummerukset (Pihkala), Wegeliukset (Seinäjoki), Alopaeukset (Kettunen) jne. Leimallista näille nimille onkin juuri latinalaispääte. Varsinainen kehitys ruotsinkielisiksi näiden sukujen kohdalla ei kuitenkaan suinkaan tapahtunut Ruotsin valtakunnan aikana, siitä huolimatta, että yhteydet valtakunnan länsiosiin edellyttivät ruotsin osaamista, etenkin pappien kohdalla.

Säätyläissukujen ruotsinkielistymisen voi katsoa alkaneen toden teolla vasta, kun Venäjä valloitti Suomen Napoleonin sotien oheisvaikutuksena. Paradoksaalista sen keskustelun kannalta, jota edelleen välillä käydään Suomessa, on, että ruotsin aseman määrätietoinen vahvistaminen hallinnossa oli nimenomaan isänmaallisuuden motivoimaa. Sen tarkoitus oli estää venäjän nousu hallinnon valtakieleksi.

Monikulttuurinen oikeusvaltio

Voiko sellaista olla?

Media puhuu ja kirjoittaa jatkuvasti "monikulttuurisuudesta". Mitä se on? Mitä on "kulttuuri"? Usein todetaan, että se on vaikeasti määritettävissä. Näin toki ei ole. "Kulttuuri" on niiden tapojen ja normien kokonaisuus, jotka yhteisö kokee sanktion (positiivisen tai negatiivisen) varaisesti noudatettaviksi. Jos "kulttuuri" olisi vain sitä, että käytetään outoja vaatteita, tanssitaan jänniä tansseja ja syödään kummallista ruokaa, ihmisen "kulttuuri" vaihtuisi aina vaatekaapilla käytäessä.

Pohjoismainen ihanne on jo vuosisatoja ollut kansanvaltainen oikeusvaltio. Tämä tarkoittaa kahta asiaa: :1) Lait, nuo kulttuurin ylimmät normit, ovat kansalaisten joko suoraan tai valitsemiensa edustajien välityksellä tekemiä sopimuksia, joiden vahvikkeena on sanktio - rangaistus tai etuus. 2) Valtion sisällä nuo normit ovat yhteiset, so. laki on kaikille sama. Tämän ihanteen yhdistäminen yllämainitun "kulttuurin"moninaisuuteen ei onnistu. Kansanvaltainen, monikulttuurinen oikeusvaltio on looginen mahdottomuus.

Uuups, mutta...

Suomen talousongelmiin, kaikkiin, ON olemassa ratkaisu

Suomea vaivaavaan talouden lievään taantumaan on olemassa ratkaisukeinot. Ratkaisevaa on, halutaanko niitä käyttää, ja jos ei, niin miksei.

Suomen keskeinen talousongelma on metsäteollisuuden ulkoistaminen halvempina pidettyjen maiden alueelle, lähemmäs kuviteltuja tai seliteltyjä markkina-alueita. Miten sellutehtaan siirtäminen Uruguayhin on lähempänä Keski-Eurooppaa kuin Suomi, on arvoitus. Toisaalta on ilmeinen tosiasia, että raaka-aineen saatavuus Suomessa on selvästi heikentynyt viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Raaka-aineongelmaan on olemassa loistava ratkaisu: Metsän tuottoa voitaisiin verottaa kasvun mukaan, so. sitä mukaa, kun omaisuus lisääntyy, ei realisoinnin mukaan. Tämä takaisi toisaalta sen, että metsän myynti ei olisi sidottu suhdanteisiin, toisaalta se, että metsää myytäisiin, ihan vain verojen maksamiseksi. Uuups, mutta meillähän oli aiemmin tällainen systeemi, ja puu liikkui.

Myös kuntien hiipuvat talousnäkymät ovat johtaneet kansantaloudellisiin kummallisuuksiin. Kuntia on yhdistelty tehostamisen nimissä, vaikka sekä Kuntainliiton että valtionvarainministeriön laskelmat kiistatta osoittavat, että parhaassa kunnossa ovat kunnat, joiden asukasluku liikkuu 30 000 tietämissä. Näihin ongelmiin on samoin olemassa helppo ratkaisu: suurten kuntien jakaminen osiin johtaa tilanteeseen, jossa kansalaisvalvonta tehostuu, ja näin tehokkuus väistämättä lisääntyy. Kuntien määrä kasvaisi näin arviolta 800 tienoille. Mikään ei estä näitä ”pieniä” kuntia toimimasta yhdessä suurten hankkeitten osalta. Kuntien rahoitusaseman parantaminen samassa yhteydessä on myös helppoa: määrätään yritykset kunnallisverovelvollisiksi, ja verotuksen perusteena verotettavan tulon tuotantokunta. Uuups, mutta meillähän oli aiemmin tällainen systeemi, ja kuntien talous oli kunnossa.

Myös valtiontalouden saaminen kuntoon on melkoisen ongelmatonta. Valtiohan olemme me, eivät ”ne”, ihan jo perustuslainkin mukaan. Tuloverotuksen muuttaminen oikeudenmukaisemmaksi toisi väistämättä valtion talouteen tasapainoa. On mieletöntä, että ”otsansa hiessä” palkkatuloja ansaitseva maksaa veroa enemmän kuin kotona sohvalla makaava ”pääomasijoittaja” tai taloudellinen spekulantti.

Koska julkisista palveluista ja tulonsiirroista hyötyy suurituloinen selvästi enemmän kuin pienituloinen, on oikeudenmukaista asettaa kaikki tulot ”samalle viivalle” muodostumistavasta riippumatta. Samoin on oikeudenmukaista, että suurituloinen maksaa suuremman veronmaksukykynsä ja saamansa suuremman hyödyn takia suuremman osan tuloistaan veroina kuin pienituloinen. Progression kiristäminen jyrkästi yli 5 000 euron tuloista lähtien aina 94% asti korjaisi nykyiset ongelmat periaatteessa automaattisesti. Sekä ylisuuret tulot että erilaiset kohtuuttomat optiojärjestelyt tulisivat tarkoituksettomiksi sekä saajalle että maksajalle. Samalla ”pienituloisten” ryhmä pienenisi ratkaisevasti, koska säästetyt ”optiorahat” voitaisiin käyttää matalapalkka-alojen palkankorotuksiin. Uuups, mutta meillähän oli aiemmin tällainen systeemi, ja valtion talous oli kunnossa eikä ”optiomiljonäärejä” ollut.

Myös yhteisen julkisen taloutemme toinen puoli, menot, on helposti saatavissa aisoihin. Loistavia toimia olisi esimerkiksi luoda kunnallinen liikennelaitos kuntiin, joissa julkisen paikallisliikenteen järjestäminen on mielekästä. Vastaavasti esimerkiksi tiestön rakentamisen pilviin nousevat kustannukset saataisiin hallintaan perustamalla valtiollinen tielaitos, jonka nimeksi voisi laittaa esimerkiksi ”Tie- ja vesirakennuslaitos”. Myös maapostia varten voitaisiin luoda valtion laitos, joka toimisi koko maassa, ja antaa sille nimeksi vaikkapa ”Posti”. Näin päästäisiin eroon julkisten palvelujen näennäisistä tuottovaatimuksista. Miksi yhteisesti omistamamme laitoksen pitäisi tuottaa jotain muuta kuin palveluja?

Valtion talouden kuntoon saattaminen edellä esitetyin keinoin mahdollistaisi lisäksi verotarkastajien määrän kolminkertaistamisen ja hallinto-oikeuksien osastojen kaksinkertaistamisen, mikä sitten ihan todellisuudessa lisäisi hallinnon tehokkuutta. Samalla rikollinen talous saataisiin kuin sivutoimena minimoitua. Uuups, mutta meillähän oli aiemmin tällainen systeemi, ja valtion talous oli kunnossa.

Julkisen, yhteisen, taloutemme kuntoon saattaminen mahdollistaisi myös koulutuksen tason nostamisen ja koulutetun väestön osaamisen laajentamisen. Yliopistoille ja ammattikorkeakouluille kyettäisiin suuntaamaan enemmän varoja, etenkin talouselämän kannalta ongelmallisen perustutkimuksen osalta. Samalla väestön yleinen koulutustaso nousisi, ja suomalainen työläinen olisi pääsääntöisesti maisteritasoisen tutkinnon suorittanut.

Tieteellisen ja ammatillisen tason jatkuva korottaminen tekisi Suomesta taas johtavan innovaatiokeskuksen. Nykyinen malli, jossa jatkokoulutusta antavien oppilaitosten itsenäisyys on lopetettu ja niistä ollaan tekemässä yrityselämän tarpeita palvelevia ”innovaatiohautomoja” koulutuksen ja tutkimuksen sijaan, on tie, joka johtaa kansalliseen itsemurhaan. Uuups, mutta meillähän oli aiemmin tällainen systeemi, ja koulutusjärjestelmään talous oli kunnossa.

Suurin yksittäinen talousongelma on kuitenkin massojen kulutuskyvyn hiipuminen. Tässä on osasyynä työttömyyttä koskeva tilastollinen harha. Kun Paavo Lipponen aikoinaan lupasi puolittaa työttömyyden, joka silloin oli noin 470 000, hän piti lupauksensa. Sitä ei kuitenkaan pidetty työllistämällä, vaan muuttamalla tilastointia. Viikoittaista työttömyyttä tarkasteltaessa aiempi normi oli 20 työtuntia 7 päivän jaksossa, ”puolittaminen” tehtiin laskemalla vaatimus neljään (4!) tuntiin viikossa. Jos siis 7 päivän jaksossa oli 4 tuntia palkkatyössä, ei tuolla viikolla ollut työtön.

Työttömyys ei kuitenkaan sinänsä ole ratkaisematon ongelma. Se helpottuu, kunhan massoille jaetaan lisää ostovoimaa. Tehokas keino on esimerkiksi opintorahan ja työttömyyspäivärahan tason nostaminen sellaiseksi, ettei kansalainen tarvitse toimeentulotukea kuin poikkeustapauksessa. Uuups, mutta meillähän oli ennen tällainen systeemi, ja jo 40 000 työttömyyttä pidettiin ”hätätilana”.

Myös tavallista kansalaista eniten haittaava kehitys, hintatason nousu, saataisiin kuriin pelkästään tuloveroa oikeudenmukaistamalla. Tuloerojen kasvu on suurempi syy hintatason yleiseen nousuun kuin inflaatio. Tätä kansantaloustieteen tosiasiaa ei haluta myöntää. Se, ettei sitä myönnetä, ei kuitenkaan muuta asiaa. Samalla pienituloisten reaaliansio, tulojen todellinen ostovoima, kasvaisi automaattisesti, ilman yritystaloutta rasittavia palkankorotuksia. Uuups, mutta meillähän oli aiemmin tällainen systeemi, ja hintataso kohtuullinen. Jopa työttömillä ja eläkeläisilläkin oli ruokaa joka päivää pöydässä.

Kokonaiskehityksen kannalta on kuitenkin oleellista, että näitä ”uudistuksia” ei haluta toteuttaa. Poliitikot ja erilaiset elitistiset eturyhmät vastustavat niitä periaatteessa, koska ”vero” ja ”yhteinen talous” ovat suomen kielen uusimmat kirosanat. Äänestäjien ongelmana on taas Johannes Virolaisen aikoinaan lausuma viisaus: ”Kansalaisen poliittisen muistin kesto on noin kaksi viikkoa.” Seuraus on, että nykyinen Lampola-Suomi, jossa jokainen huutaa saamisista ”mää, mää” ja maksamisista ”muu, muu”, ei yksinkertaisesti enää välitä.